Olen elänyt suurimman osan aikuiselämästäni luullen, että olen hieman alempiarvoinen hoikkiin ja normaalipainoisiin verrattuna. Hyvin hitaasti olen kasvanut omaksi itsekseni, joka onkin osoittautunut aika vahvaksi persoonaksi, selviytyjäksi, rohkeaksikin. Kirjoitan nyt suoraan elämästäni, en hymistele, enkä halua kaunistella asioita ja tilanteita. Rohkeutta toivon myös lukijoilta, rohkeutta jättää kommenttia, kysellä. Vastaan oikein mielelläni.
Loin itse tämän aiemman kuvan itsestäni. Olin kriittinen itseäni kohtaan. Avioliitossani miehen kanssa ei ollut mitään vikaa, vietimme perinteistä perhe-elämää, mutta tunsin silti usein, että olen kuin ulkopuolinen. Myös omasta kehonhallinnastani. Jossain vaiheessa ’annoin vain mennä’, söin, lihoin, enkä kiinnittänyt ulkonäkööni huomiota paljonkaan. Pukeuduin löysiin vaatteisiin enkä tuntenut itseäni yhtään eroottiseksi. En edes kovin naiselliseksi.
Kuljettiin vielä pitkä, pitkä matka siihen, että tapasin sitten eräänä kauniina kesäpäivänä naisen, jonka mielestä olin ihana ja upea. Aloin kukoistaa, hehkua, hiukset kasvoivat kohinalla ja silmät alkoivat loistaa. Rakastuin. Aloin riittää itselleni. En ruoskinut itseäni enää siitä, että olin ylipainoinen. Minut hyväksyttiin juuri sellaisena kuin olen. Olin ihmeissäni. Ja annoin silti kiloja taas tulla lisää.
Voin jollain tavalla hyväksyä itseni ’satakiloisenakin’, mutta jos kannan kuitenkin koko ajan mukanani noin neljääkymmentä ylimääräistä kiloa niin uskon, että se alkaisi käydä rasitteeksi, ihan muutaman vuoden sisällä. Polviniveleni alkaisivat kärsiä, samoin lonkat. Välillä tuntuukin, etten jaksa kantaa itseäni. Vaikka olen löytänyt itseni, hyväksynytkin osittain kiloni, niin tulen taistelemaan niin kauan, että olen normaalipainoinen. Leikkaus on minulle se viimeinen vaihtoehto. Lähes kaiken muun kun olen jo kokenut laihduttamisen saralla.
Minäkuvani on jo positiivinen, koska olen matkalla kohti jotain, jota en uskonut ikinä saavuttavani: normaalipainoisuutta. Sitä, että peiliin katsoessa ei tarvitsisi tuntea häpeää ja inhoa. Peiliin olen joutunutkin viime aikoina katsomaan, syvälle ja pitkään.
Kommentti eräältä ihmiseltä: ’Ai menet leikkaukseen, et kai sinä mikään lihava ole!’
’Olen minä’.
Katsojan silmässä, sanoisin. Mutta niitä kiloja kannan kuitenkin mukanani, vaikkeivat niitä kaikkien silmät koko aikaa huomaisikaan. He taitavat katsoa ihmistä silloin.
Aallonmurtajalla 
Vastaa