Esimerkkipäiväni, 9 päivää leikkauksesta

Nyt on pikkuhiljaa vakiintunut käytäntö miten päiväni sujuvat tässä sairausloman eli ensimmäisten viikkojen aikana. Kirjaan tähän ylös esimerkkipäiväni. Jos lähden käymään kyläilemässä tai pitemmällä kaupunkireissulla, on suunniteltava syömiset tarkkaan. Yli kolmen tunnin pausseja syömisessä kun ei saisi tulla. Välillä minulla onkin tunne, että linnottaudun kotiin jo ihan syömisaikataulujen vuoksi, mutta toisaalta, eihän ole kahta viikkoakaan vielä leikkauksesta kulunut. Hoitelen vatsalla olevaa kuutta tähystyshaavaa, joissa on yhä tikit. Eivät ole vielä sulaneet pois. Paitsi muutama on irronnut itsestään..

Esimerkkipäiväni:

– klo 8 kaurapuuroa 5 rkl + 1 tl margariinia, hedelmäpilttiä 2 tl

– klo 9-10 vettä, kahvia ja puolikas pienestä banaanista lusikalla syötynä

– klo 12 sileää tomaattikeittoa 7 rkl + raejuustoa 1 rkl

klo 13.30 piimää noin 1 dl

klo 15 marjapilttiä reilu puoli purkkia

klo 17 broilerisosekeittoa 6 rkl + 1 tl tuorejuustoa

klo 19.15 appelsiinimehua ½dl + piimää ½dl

klo 21 kaurapuuroa 6 rkl + 1 tl margariinia +  1 rkl raejuustoa

Illalla vielä vettä noin ½ litraa. Päivän aikana juotu kahvia noin 3 dl ja teetä 3 dl.

*

Esimerkkipäivän aikana oli noin 8 eri aterioimiskertaa. Kalorimäärää en ole laskenut, mutta kyllä se jää noin 800 kaloriin vuorokaudessa.  Tässä esimerkkipäivässäni ei ollut lainkaan rahkaa, vaikka syön sitä lähes päivittäin. Parhaimmalta rahka maistuu smoothieksi tehtynä.

Jatkossa nostan hieman annoskokoja. Kokeilemalla. Tuon esimerkkipäivän jälkeen olen nostanut mm. kaurapuuron määrää yhdellä ruokalusikallisella ja aluksi huomasin, että siitä tuli heti paljon täydempi olo. Eli suosittelen yksilöllisesti vain kokeilemaan. Itse olen ollut nyt tosi tarkka, mutta olen huomannut, ettei pieni lipsuminenkaan ihan katastrofi ole.

Terveisin yhden geishasuklaapalasen imeskellyt lihavuusleikkauksen läpikäynyt, jonka paino on pudonnut nyt noin 6-7 kg viimeisen kuukauden aikana.

Tarkempia taulukoitakin tulen jossain vaiheessa ehkä tänne blogiin lisäämään. Tarkat lukemat kun ovat vielä päiväkirjani uumenissa.

Kuvamuistoja vuodelta 2012, hyväntuulen ruokaa ja juomaa

Kuvaan usein ruokaa; matkoilla, ravintoloissa ja kotona. Monet kuvaavat kauniita ruoka-annoksia ravintoloissa ennen niiden syömistä. Facebookpäivitykset ja blogit pursuavat hurmaavia ruokakuvia.

Omaa kuvatuotantoa seuraavassa. Ennen leikkausta pidin mm. näistä:

Ystävän valmistamat ja mökkimaisemissa nautitut simpukat. Sallittu herkku tulevaisuudessakin, mutta tuolla hetkellä söin monta lautasellista, ja hörpin valkoviini-kermaliemet päälle. Jatkossa siis maltillisemmin.

*

Viime kesänä parvekkeellani nautitut omatekoinen coleslaw-salaatti ja itsetehdyt lohkoperunat. Näitäkin jatkossa siis hillitysti. Kaali voi olla turhan karkeaa, ja perunat liian paistettuja pienelle mahalaukulleni jatkossa, mutta ehkä kokeilen kuitenkin jossain vaiheessa.

*

Rakastan tapaksia. Erityisesti näitä Espanjassa ystävän luona nautittuja. Pöydässä oli erilaisia lihoja ja juustoja, sekä paahdettua maalaisleipää raastetun ja maustetun tomaatin kera.

*

Ja kyllä oli makoisia, napsuvia makkaroita Frankfurtin lentokentällä kera hyvin maustetun perunasalaatin ja tumman leivän. En ole koskaan ollut suuri makkaran ystävä, mutta hyvälaatuinen käy. Jatkosta en tiedä. Minun täytyy jatkossa muistaa aina pureskella ruoka hyvin. Aiempaan elämääni kuului myös ajoittainen hotkiminen ja ihan varmasti makkaranpalatkin joskus sujahtivat mahalaukkuun isoinakin paloina. Nyt se ei ole enää mahdollista.

Ja vielä yksi kuva, ihana muisto viime kesältä

Hyvässä seurassa nautittu viileä roséviini. Kesäloman kaunis iltapäivähetki, sydämen kevennystä ja ruumiin ravitsemista viinillä, mansikoilla ja juustoilla. Sanoisin yhdeksi täydellisimmistä nautinnoista, joista en ole valmis luopumaan koskaan kokonaan. Nyt vain kaikkea vähemmän.. Mutta jos saan ensi kesänä nauttia samoja antimia kauniissa kesämekossa, normaalipainoisena ja iloisin mielin, niin se korvaa kaiken. Silloin ei ruoan ja juoman nautitulla määrällä ole enää merkitystä.

*

Syömisen opettelua leikkauksen jälkeen

Leikkauksesta on nyt kulunut 6 päivää. Olen sinä aikana ehtinyt laihtua noin 3 kg, voivotellut alkuun toimimatonta vatsaa ja saanut sen ummetuslääkkeen avulla, hiphurraa!-huudoin toimimaan, olen opetellut nauttimaan aamupuurosta ja pitänyt ruokapäiväkirjaa.

On hyvä, että leikkaukseen laskeudutaan kolmen viikon ajan vähäenergiaisella dieetillä, jossa lähes kaikki on kiellettyä. Se on mielelle tärkeää. Tuntuu suunnattoman ihanalta nyt leikkauksen jälkeen kun saakin syödä ’lähes normaalisti’. Aamupuurot, sosekeitot ruokakermalla ja raejuustolla jne. Nehän ovat jo ihan oikeaa syömistä!

Puuroa syön joka aamu 5-6 ruokalusikallista, laitan ½-1 tl margariinia voisilmäksi ja ehkä yhden ruokalusikallisen hedelmä- tai marjapilttiä. Sen syötyäni olen ihan täynnä. Hetken aikaa tuntuu, etten voi  pariin tuntiin syödä yhtään mitään. Yleensä odotan noin puoli tuntia tai tunnin ja juon sitten appelsiinimehua ja teetä tai kahvia.

Entisenä kahvinjuojana olen nyt ihmeissäni kun kahvi ei maistukaan enää hyvälle. Silti juon kerran päivässä kahvia, hitaasti, välillä irvistellen, mutta juon kuitenkin, etten saisi turhia päänsärkyjä. Kahvissa nykyään on tuoksu ehdottomasti parempi kuin maku. Ehkä se on ollut ennenkin niin.. Sensijaan vihreä tee on alkanut maistua taivaalliselta.

Olen aina ollut ahkera ruoanlaittaja. Nytkin nämä sairauslomapäivät kuluvat osittain siihen, että selailen hurmaavia ruokablogeja, haaveilen avokadopastasta, valmistan itselleni sosekeittoja kokeillen mitä kärsii syödä ja kuinka sileäksi keiton saan mistäkin raaka-aineesta. Olen myös jo kutsunut ystäviäni kotiini päivälliselle, lounaille ja kahveille, jotta saan tarjota jotain hyvää. Ruoka on minussa niin syvällä. Minulla ei ole nyt nälkä enkä halua syödä, ahmia tai rohmuta paljon. Ehkä opin tämän leikkauksen kautta, että voin nauttia minimalistisesti, hyvästä ruoasta, laadukkaista raaka-aineista. Ennenkaikkea Nauttia.

Tällä viikolla olen jo leiponutkin! Sekin on juurtunut minuun niin syvälle. En ole kylläkään maistanut leipomaani manteli-appelsiinikuivakakkua, mutta kahvivieraiden ja kotiväen hymy huulilla kertoi, että maukasta oli.

Minulla on myös vertaistukea. Ihana on jutella päivittäin samana päivänä leikatun naisen kanssa. Kuka muu jaksaisikaan jauhaa kanssani näitä asioita. On ehkä puuduttavaakin kuulla uudestaan ja uudestaan miten monta ruokalusikallista on mitäkin ruokalajia syönyt. Mutta saman kokenut tietää sen tunteen missä juuri nyt mennään. Vertaistuki on tässäkin asiassa tärkeää. Ihana lisä, jota en osannut odottaa. Iloinen yllätys. Uusi ystävä!

Leikkauksen jälkeiset tunnelmat

Eletään torstaita, minut leikattiin maanantaina.

Pitkä tie on vielä kuljettavana päämäärään.

Leikkauspäivä oli kokonaisuudessaan jännittävä, kaikkea uutta kokemusta täynnä. Päivä oli myös hyvin tunnepitoinen. Kävelin maanantaiaamuna 12.11. klo 8.30 itse leikkaussaliin sairaanhoitajan kanssa. Esilääkitystä ei suositeltu, jotta parantuminen olisi nopeampaa. En tuntenut pakokauhua leikkaussaliin mentäessä, vaikka kaikki tuntuikin niin ihmeelliseltä. Koskaan ennen en ole leikkaussaliin itse kävellyt, vaikka olen kahdessa leikkauksessa ollut aiemmin. Salissa minua tervehtivät ihan jokainen leikkauksessa mukana ollut työntekijä. Tuntui, että sali vilisi henkilökuntaa, jokaisella oli oma tehtävänsä. Itse leikkaavaa kirurgia en ehtinyt nähdä salissa ennen nukahtamista. Hänet näin kyllä tuntia ennen leikkausta. Sain kysellä ja kertoa mieltä askarruttavista asioista, mutta yllättäen pääni löikin tyhjää tuntia ennen leikkausta. Silti kirurgin tapaamista ennen leikkausta pidän tärkeänä. Se rauhoittaa, jos jännitystä on. Ja onhan sitä.

Mahalaukun ohitusleikkaus kesti noin puolitoista tuntia. Olin heräämössä muutaman tunnin. Siellä tunsin vain pientä kipua, jota heti lääkittiin. Sen sijaan tunsin kummallista henkistä ahdistusta, joka meni kyllä ohi jonkin ajan kuluttua. Minua ahdisti myös sairaala-asuni, avaruuspuvuksikin sanottu outo haalari, joka oli täynnä vetoketjuja, ja jonka materiaali oli sisältä fleeceä. Asu pitää kuulemma leikkauspotilaan ruumiinlämmön oikeana. Leikkauksen jälkeen asu ahdisti, sillä en koskaan nuku lämpimillä vaatteilla, en fleecellä enkä villalla. Oli tunne, että pitää saada heti jotain iholle kevyempää.

Vatsanseudullani on 6 tähystyshaavaa, joiden päältä sain poistaa laput keskiviikkona, kaksi päivää leikkauksesta. Haavat ovat noin sentin mittaisia ja niissä on kaikissa kaksi itsestäänsulavaa tikkiä. Nyt yhden haavan tikit ovat kai lähteneet pois ja haava näyttää hieman tulehtuneelta. Minun on soitettava osastolle kysyäkseni pitääkö minun mennä näyttämään haavaa. Kuumetta ei ole. Muita komplikaatioita ei ole tullut. Minun on koko ajan muistettava, että sisälläni on paljon tikkejä. En saa riuhtoa, en kantaa painavia ostoskasseja, enkä tehdä äkkinäisiä liikkeitä. Siksi liikuntana on suositeltu ensimmäisten viikkojen aikana ainoastaan kevyttä kävelyä.

Nyt lähden ulos kävelylle. Kerron syömisen opettelusta ja muista tuntemuksista seuraavassa jutussa.

Huomenna leikkaukseen!

Nyt on tsempit ja halit läheisiltä saatu. Aamulla on herätys klo 5, jotta ehdin käydä suihkussa kotona, kuten ohjeistuksena on saatu. Napa on putsattava hyvin ja desinfioitava.

Iltakahvilla tässä juuri olen, sillä voi olla, että menee muutama päivä, etten saa kahvia.

Kerron teille heti leikkaustunnelmistani kunhan palaan kotiin.

Viikonloppu ennen leikkausta

 

Nyt on koittanut se viikonloppu, jolloin saan syödä vielä viimeiset syömiset. Leikkaus on maanantaina, kolmen yön kuluttua.

Ihmisen mieli on kummallinen. Kun jokin asia on kielletty, kiehtoo se kovasti ajatuksena ja valtaa mielen. Näin ainakin ruoan kanssa. Kävin nyt perjantaiaamuna labrakokeissa ja pyöräilin sieltä suoraan hakemaan lähikaupasta croissantin ja kanelipullan. Kotona keitin heti kahvit ja nautin ostamani leivonnaiset. Mutta, eivätpä maistuneetkaan niin hyviltä. Croissant tuntui liian rasvaiselta ja kanelipulla ihan liian makealta. Mitä minulle on tapahtunut!?

Kesällä kuvaamani mansikat ja suklaa-kuva on tähän hyvin osuva. Mietin kumpaa haluaisin, ja nyt mieleni haluaisi mansikoita. Ajatus suklaasta ei tunnukaan enää niin houkuttelevalta.

Leikkaukseen meno on mielessä. Halu onnistua on kova. Mieli on levollinen, mutta jostain syystä tunteellinen. Tunnen, että tarvitsen läheisten tukea nyt hieman enemmän. Olen yhteyksissä ystäviin ja he onneksi myös minuun. En ole sairas, eikä mieleni ole masentunut, mutta vaativaan leikkaukseen meno silti hieman pelottaa. Viime yönäkin heräsin kesken unien. En herännyt pelkoon, mutta levottomat ajatukset valtasivat mieleni. Uskon silti, että kaikki menee hyvin. Enhän minä muuta voi uskoakaan.

Palaan heti tänne kunhan olen kotiutunut sairaalasta. Kerron sitten päällimmäiset tuntemukseni.

Leikkaukseen 5 päivää

Lasken päiviä – saan syödä aamupalaa kolmen aamun kuluttua. Käyn ensin verikokeissa omassa terveyskeskuksessani, johon varasin ajan perjantaille 9.11. Sen jälkeen aion nauttia pitkästä aikaa hyvän aamupalan, ehkä kuvan kaltaisen, vaikken sitä Espanjassa nautikaan..

Olen saanut painoani putoamaan ennen leikkausta noin 5 kg. Enempään en ehkä kykene, sillä ene-kuuria on jäljellä todellakin enää tämän päivän lisäksi kaksi. Hyydyin loppumetreillä. Ehkä jos minun ei tarvitsisi laittaa ruokaa, mutta olen tehnyt sitä lähes päivittäin. Lapsi on ruokittava ja kaapissa on oltava kasvavalle kaikenlaista, joka on minuakin houkuttanut. Ainakin hieman maistelemaan..

Silti, vaikken ole onnistunut ihan täydellisesti tässä ene-kuurissa, olen luottavaisin mielin. Pelollekaan en ole antanut sijaa. Hyppään vähän kuitenkin kuin tuntemattomaan, vaikka faktatietoa olen imenyt itseeni. Raportoin vielä tänne viimehetken tunnelmia ennen leikkausta.

Minäkuva

Olen elänyt suurimman osan aikuiselämästäni luullen, että olen hieman alempiarvoinen hoikkiin ja normaalipainoisiin verrattuna. Hyvin hitaasti olen kasvanut omaksi itsekseni, joka onkin osoittautunut aika vahvaksi persoonaksi, selviytyjäksi, rohkeaksikin. Kirjoitan nyt suoraan elämästäni, en hymistele, enkä halua kaunistella asioita ja tilanteita. Rohkeutta toivon myös lukijoilta, rohkeutta jättää kommenttia, kysellä. Vastaan oikein mielelläni.

Loin itse tämän aiemman kuvan itsestäni. Olin kriittinen itseäni kohtaan. Avioliitossani miehen kanssa ei ollut mitään vikaa, vietimme perinteistä perhe-elämää, mutta tunsin silti usein, että olen kuin ulkopuolinen. Myös omasta kehonhallinnastani. Jossain vaiheessa ’annoin vain mennä’, söin, lihoin, enkä kiinnittänyt ulkonäkööni huomiota paljonkaan. Pukeuduin löysiin vaatteisiin enkä tuntenut itseäni yhtään eroottiseksi. En edes kovin naiselliseksi.

Kuljettiin vielä pitkä, pitkä matka siihen, että tapasin sitten eräänä kauniina kesäpäivänä naisen, jonka mielestä olin ihana ja upea. Aloin kukoistaa, hehkua, hiukset kasvoivat kohinalla ja silmät alkoivat loistaa. Rakastuin. Aloin riittää itselleni. En ruoskinut itseäni enää siitä, että olin ylipainoinen. Minut hyväksyttiin juuri sellaisena kuin olen. Olin ihmeissäni. Ja annoin silti kiloja taas tulla lisää.

Voin jollain tavalla hyväksyä itseni ’satakiloisenakin’, mutta jos kannan kuitenkin koko ajan mukanani noin neljääkymmentä ylimääräistä kiloa niin uskon, että se alkaisi käydä rasitteeksi, ihan muutaman vuoden sisällä. Polviniveleni alkaisivat kärsiä, samoin lonkat. Välillä tuntuukin, etten jaksa kantaa itseäni. Vaikka olen löytänyt itseni, hyväksynytkin osittain kiloni, niin tulen taistelemaan niin kauan, että olen normaalipainoinen. Leikkaus on minulle se viimeinen vaihtoehto. Lähes kaiken muun kun olen jo kokenut laihduttamisen saralla.

Minäkuvani on jo positiivinen, koska olen matkalla kohti jotain, jota en uskonut ikinä saavuttavani: normaalipainoisuutta. Sitä, että peiliin katsoessa ei tarvitsisi tuntea häpeää ja inhoa. Peiliin olen joutunutkin viime aikoina katsomaan, syvälle ja pitkään.

Kommentti eräältä ihmiseltä: ’Ai menet leikkaukseen, et kai sinä mikään lihava ole!’

’Olen minä’.

Katsojan silmässä, sanoisin. Mutta niitä kiloja kannan kuitenkin mukanani, vaikkeivat niitä kaikkien silmät koko aikaa huomaisikaan. He taitavat katsoa ihmistä silloin.

Tunnelmia Ene-dieetistä, 11 päivää takana

Minulla on nyt takana 11 päivää ene-dieettiä. Tarkoittaen sitä, että olen 11 päivän ajan juonut Nutrilett-pirtelöitä 5 pussia päivässä. Lisäksi olen päivittäin syönyt jonkin verran vihanneksia: eniten kurkkua, tomaattia (myös murskana), paprikaa, kaalta ja porkkanaa. Näitä vihanneksia kun löytyy useimmiten jääkaapista. Löysin myös tuoreet herkkusienet, joita olen rouskutellut sekä raakoina että paistinpannulla paistettuna. Uskomatonta, mutta herkkusienien paistamiseen pannulla ei tarvitse välttämättä rasvaa! Ne ruskistuvat silti!

Olen nyt 11 päivän aikana saanut painon putoamaan noin 4,5 kg. Käyn puntarilla päivittäin, ja lukemat heittelevät. Olenkin päättänyt nyt rauhoittua, ja käydä vain joka toinen päivä. Yhä juon liian vähän vettä. Minua palelee usein, ja silloin ei ole kylmän veden jano. Kahvia ja teetä menee hieman tavallista enemmän.

En siloittele tätäkään ene-taivalta: olen ruokaa laittaessani muutaman kerran sortunut maistamaan tekemääni ruokaa. Toissapäivänä söin 3 omatekoista lihapullaa. Ja eilen söin keskiyöllä muutamia hedelmäirtokarkkeja. Olenkin taas tänään sitten rankaissut itseäni näistä poikkeamista ja pysytellyt ’säädyllisenä’. Tuottaa tyydytystä noudattaa ohjelmaa täydellisesti. Tyydytystä tuottaa myös lihapullan syönti, mutta jälkikäteen on iskenyt suuri morkkis.

Tätä Nutrilett-pirtelöiden kuuria on jäljellä vielä 7 päivää. Sen jälkeen saan ohjeiden mukaisesti syödä lähes normaalisti yhden viikonlopun ajan, ja sitten onkin leikkaukseen meno viikonlopun jälkeisenä maanantaina. Suoraan sanoen, jaksan vetää kuurin loppuun vain tietäen, että se loppuu kohta ja saan syödä sen jälkeen parin päivän ajan! Olen jo suunnitellut meneväni kahvilaan aamiaiselle, teen kotona kevyttä, mutta maukasta ruokaa, ja ehkäpä käyn ravintolassakin syömässä..

Ene-dieetti on tehnyt hyvää pääkopalle: minulla on halu syödä viimeisenäkin viikonloppuna kevyesti, vähärasvaisesti ja kohtuudella. Luultavasti en enää koskaan elämässäni syö puffettipöydistä. Mutta jos rehellisesti ajatellaan: en haluakaan! Aina on ähky tullut. Sekä aamupalapuffeteissa, että lounas- tai päivällispuffeteissa. Ainoa poikkeus on ollut thaimaalainen ja nepalilainen ruoka.

Maaginen päiväni on 12.11.12. Leikkauspöytä kutsuu silloin, ja paluuta mihinkään entiseen ei ole. Toivottavasti minun ei koskaan tarvitsisi katua leikkaukseen menoa.

Ruoka, aina mielessä

Ruokaan olen aina suhtautunut tunteella. Muistan lapsuudestani mm. perjantain pullanleipomispäivän, ihmeelliset sokeroidut tomaattilohkot, nuoruuden ensimmäisen käynnin pizzeriassa. Ravintolan omisti aito italialainen pariskunta, pöydillä oli punavalkoruudulliset pöytäliinat ja kaiuttimista soi italoiskelmä, ja pizza oli taivaallista. Aloin lihoa jo varsin nuorena, juuri syömiseen ja leipomiseen liittyvien harrastusten vuoksi. Vastapainona ei ollut minkäänlaista liikuntaa. Lapsena sentään juostiin, kiipeiltiin ja ulkoiltiin. Pysyttiin sillä tavoin normaalipainoisena..

Muistan kuinka tein äitini kanssa 80-luvun alussa ensimmäisen kreikkalaisen salaatin, mieleeni palautuu se, että jo ennestään suolaisen fetajuuston päälle ripoteltiin suolaa.

Olenkin viehättynyt etikan ja suolan mausta. Yhtä rakas maku on myös sokeri. Nytkin kun olen vähäenergiaisella dieetillä ennen leikkausta yritän käyttää mielikuvitustani, ja nauttia välillä näistäkin mauista. Niinpä teen hölskytyskurkkuja: viipaloin tuorekurkkuja purkkiin, lisään sekaan etikkaa, suolaa, tilliä, makeutusainetta ja tilkan vettä. Sitten vain hölskyttelen purkkia ja syön maukkaat kurkut välipalana.

Mietin usein miksi en valinnut ammatikseni ruokaan liittyvää alaa. Ehkä se oli pelastus. Toisaalta voisin olla hyvinkin työllistynyt, nykyisen työttömyyden sijaan, kun tuli valituksi siisti toimistotyö ammatiksi, vaikka olen aina tuntenut, että olisin myös käsillä tekijä.

Kotioloissa olenkin sitten aina toteuttanut haluani ruoanlaittoon ja leipomiseen. Olen hemmotellut itseäni, perhettäni ja läheisiäni aina hyvillä kahvileivillä ja ruoilla. Yhä vaan, koko ajan, on ruoka mielessäni. Luen lehtien ja netin ohjeita, selailen keittokirjojani, mietin joulun leivonnaisia. Minun on muutettava tyyliäni. Etsittävä vaihtoehtoja. Tottakai jatkan leipomista ja kokkailua, mutta tulevaisuudessa siihen on keskityttävä entistä tarkemmin. On otettava huomioon terveellisyys, rasvojen käyttö ja eri tavat laittaa ruokaa. Koen sen erittäin haasteellisena tulevaisuuden tehtävänäni, mutta se ei ahdista ajatuksena. Mielelläni opin uutta.

Juustoja ja punaviiniä tulen erityisesti kaipaamaan. Niissä kun ei pieni määrä ole tahtonut koskaan riittää, juustoissa etenkään. Ja punaviiniäkin on tullut aiemmin juotua ihan hyvin.. Suurempia määriä siis kuin ehkä koskaan enää pystyn.

Eli ruoka voi olla mielessäni jatkossakin. Se tulee olemaankin sitä ihan varmasti, nyt vain eri tavalla.